Death Valley ja Sequoia

Vegasista lähdettiin seuraavaan kovasti odotettuun paikkaan Death Valleyhin. Aamusta heräsin pirteänä kuin peipponen kahdeksalta (täytyy sanoa että yöunet jäi vähän lyhyemmiksi tällä kertaa), mutta aurinko paistoi niin korkealta taivaalla, että luulin kellon olevan jo yli puolen päivän. Siinä otettiin skype-yhteys minun vanhempiin, jotka nauttivat auringosta Kanarialla, onneksi kelit on sielläkin suosineet. Hotelliin ei kuulunut aamupalaa, joten uloskirjauksen jälkeen käytiin Jack in the Boxissa aamupalalla. Joka ikisessä kaupungissa ollaan Jaskaa laatikossa tuijoteltu ja pitihän se kokeilla, miltä hampurilanen aamupalaksi maistuu :D. Minä otin kyllä ihan aamiaisleivän munalla ja pekonilla... maistui!

Seuraava majapaikka oli varattu Ridgecrestistä, jonne suorin tie ei suinkaan ollut tuon Death Valleyn kautta. Mutta koska täällä ollaan, niin sadan tai kahden sadan kilometrin heitto ei enää tunnu paljolta. Ja olihan se ajo sen arvoista. Tultiin Death Valleyhin idästä päin ja ensimmäinen etappimme oli Dante´s View, ja voi mahtava sitä näkymää! Ei olisi uskonut aavikon läpi ajaessa mikä maisema siellä odottaa. Näköalapaikka oli noin 1,6 km korkeudessa ja siitä näki pitkälle laaksoon. Ajomatka ylös ja alas tuntui korvissakin kipuna. Mutta oli matkan ja kivun arvoista. Aika meni siivillä ja ajomatkakin taittui nopeasti. Yhteensä Ridgrecrestiin taisi kilometrejä tulla lähemmäs 400.

Dante´s view

Nuo maisemat Death Valleyssa vetivät vertoja kyllä Grand Canyonillekin. Enpä osaa sanoin kuvailla luonnon mahtavuutta, kivimuodostelmia, korkeuseroja, aavikkoa, hiekkadyynejä... se pitää itse kokea! Oltiin molemmat todella vaikuttuneita tuosta paikasta. Oikeasti tuo monen sadan kilometrin ajokaan ei tuntunut missään (paitsi illalla hotellihuoneessa, umpiväsynyt). Aavikolla lämmintä oli parhaimmillaan 86 farenheitia eli noin 30 astetta celsiusta. Ihan sopiva keli meillle ja autolle, ei ylikuumenemisen vaaraa :). Takapenkin kylmälaukku oli ladattu juomia täyteen ja bensaa tankattu lähtiessä, mutta kieltämättä välillä pitkiää suoria ajaessa (kännykässä ei kenttiä) mietitytti että mitäs jos jotain sattuu. Tuolla kun ei ruuhkista tarvinnut kärsiä ja vastaan tuli autoja aika harvoin. No onneksi ei mitään sattunut ja päästiin illan pimetessä pois aavikolta. Pikainen iltapala ja kaaduttiin sänkyyn...

Lauantaina ajosuunnitelma oli hieman avoin. Heräsin taas kahdeksalta, kun Antti oli tunnin torkuttanut omaa herätystään (ärsyttävää, mutta olin niin väsynyt etten jaksanut siihen reagoida, oma kello kun soi herään samantien). Mietittiin ajokuvioita, kun minun haave oli Sequoian kansallispuisto ja punapuut, mutta se tietäisi taas ainakin 100 km pitempää lenkkiä. Aamuaurinko paistoi niin ihanasti ja kun nyt kerran täällä ollaan, eikä tälle päivällä muita suunnitelmia ollut päätettiin lähteä ajamaan. Suunnittelu kesti niin kauan että myöhästyttiin aamupalalta (en kyllä edes ollut kysynyt/selvittänyt monelta aamupala loppuu eli klo9), oltiin puoli kymmenen menossa syömään ja  onneksi respan täti oli sen verran mukava, että jousti eikä kerännyt loppuja ruokatarpeita nenämme edestä. Saatiin siis evästä ja kahvia, jotta päivä lähti käyntiin.

Lähdimme siis ajamaan kuitenkin kohti Sequoain kansallispuistoa ja ensimmäinen osoite oli Kernville -niminen kylä. Lähestyimme puistoa etelästä ja keli oli täydellinen, noin 20 astetta celsiusta ja aurinkoinen. Google maps oli antanut ajo-ohjeet Trail of 100 Giants puiden luo, eikä kertonut että tiet olisivat kiinni. Tiet ja maisemat olivat jälleen kerran upeat ja nähtiin muutama korkea punapuu matkalla, mutta ystävällinen puistonvartija kertoi että tiet ovat kiinni joka suunnasta korkeimmille kohdille, eli juuri noille nähtävyyksille :( ja avautuvat vasta maaliskuun lopulla. Kiva, no olipahan muuten hienot maisemat. Ei kun u-käännös ja nokka kohti Santa Claritaa, jossa seuraava airbnb-majapaikkamme sijaitsi..

Aavikkoa

Jos puut oli isoja, niin oli kävytkin